Projektiryhmä kokoontuu. Pöydän ääressä on rautaisia oman lajinsa osaajia: on titteleitä, koulutusta, lisäkoulutusta, spesifioitua koulutusta, kenttäkokemusta ja paljon näkemystä. Jälleen kerran raportoimme kuulumisiamme hyväksi koetun ja todetun mallin mukaan. Palaveri pysyy aikataulussa ja saamme viestimme vietyä eteenpäin. Siitä sitten siirrymme kaikki reippaasti ja sulavasti mahdollisesti toiseen palaveriin tai muuhun sovittuun menoon. Ja tiedämme taas palaverin jälkeen selkeämmin, mitä yrityksessämme on käynnissä.

Muutama päivä myöhemmin pysähdyn asioita tarkastellen, miten se palaveri vaikutti minuun tai tulevaan tekemiseeni? Kyllä, vuorovaikutus toimi loistavasti ja jaoimme kaikki osaamistamme omien rooliemme kautta, mutta mitä tästä kaikesta oikeasti sain ja mitä mahdollisesti vein eteenpäin?
Tänä päivänä tapetilla ovat ketterät, oppivat, kevyet organisaatiot ja suuri osa yrityksistä ja organisaatioista haluaa ainakin palan tätä kulttuuria itselleen. Siis tätä ihmelääkettä jolla rakennamme valoisamman ja paremman tulevaisuuden ja teemme kustannustehokkaasti töitä. Luonnollisesti tarvitsemme sen käytäntöön viemistä varten uusia työvälineitä ja työskentelytapoja, joita sitten hyödynnämme ja testaamme hymyssä suin välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä.

Miksi toiset onnistuvat ja toiset ei?

Vastuullisilla rooleilla toimivat henkilöt ovat mielestäni ”kadottaneet värit” tekemisestään. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että menemme arjen kohtaamisissa titteleiden tai tehtävien taakse. Teemme sen jopa niin älykkäästi mielessämme, että oikeutamme tietyn sanoman tietyn tittelin, tehtävän tai roolin takaa. Ja mitä tapahtuu? Menetämme sen aidon kohtaamisen toisen henkilön kanssa, jolla olisi oikeasti iso vaikuttavuus esimerkiksi oppivaa organisaatiota rakennettaessa.

Työelämään tarvitaan ehdottomasti lisää värejä johtamiseen, niin sanottuja ihmiskuiskaajia, jotka tuovat ihmisen ja ihmisyyden takaisin ohjaksiin ja jotka alistavat nämä teoriat, osaamiset ja tittelit niin ettemme enää kohtaisi kaikissa tilanteissa ihmisiä näiden takaa tai nämä turvana. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua jos rakentaisimme viikkoon esimerkiksi yhden palaverin sille, ettemme toimisi viestintä- tai näkemysautomaatteina vaan keskittyisimme läsnäoloon ja kohtaisimme kollegan ihmisyyden kautta? Nostaisimme mahdollisesti esiin myös omat epävarmuudet ja varmuudet ja se antaisi sellaista yhteisen tilantuntua kahdelle tai useammalle henkilölle, jonka jälkeen arjen pienet ihmeet olisivat taas hieman enemmän mahdollisempia.

Joka tapauksessa uskon, että tällaisten kohtaamisten toistuvuuden kautta koko organisaatio saisi lisää värejä arjen toimintoihin ollakseen juuri se paras mahdollinen versio itsestään. Sen mahdollistaisi se tilantunne, joka ihmiselle syntyisi kun mitään asiaa tai tunnetta ei tarvitsisi työntää mielestään pois vaan sen voisi hyväksyä ja jopa yhdessä jakaa.

Värikkäitä kohtaamisia viikkoosi!