Uskallatko kohdata itsesi?

Kesälomalta on palattu taas tavalliseen työarkeen. Loma ilman isompia reissuja ja suunnitelmia jätti enemmän aikaa myös pohdiskelulle ja tarkkailulle. Tuli tarkkailtua enemmän sitä, miten ihmiset ympärillä viettävät lomaansa ja myös sitä, miten itse rentoudun. Muutamia mahtavia syvällisiä keskustelujakin pääsin kokemaan aiheen ympäriltä. Useampaan kertaan tuli palattua saman aiheen äärelle: onko niin, että moni meistä pakenee itsensä kohtaamista hyvinkin tehokkaasti erilaisin keinoin myös lomalla? Puhelimeen tarttuminen ja somefiidin selaaminen hiljaisena pysähtymisen mahdollistamana hetkenä on varmasti tuttua lähes jokaiselle. Jotkut näkevät rauhalliset hetket aina otollisena oluttölkin tai viinilasin hakemisen hetkenä. Telkkarin tai radion päälle laittaminen aiheuttaa myös sopivan ärsyketulvan, jos muuten olisi hiljaista. Omalla kohdallani puhelimeen tarttuminen on suurin haaste. Huomasin tämän esimerkiksi silloin kun vein lapsiamme uimakouluun. Uimakoulu tarjosi tunnin ajan päivässä rauhallista istuskelua rannalla. Aurinko helli ja oli mitä täydellisin hetki ihan vain olla omien ajatusten kanssa. Silti puhelin veti puoleensa kuin magneetti. Välillä kuitenkin onnistuin pysymään siitä irti ja ihan vain olemaan. Tuntui, että juuri näillä kerroilla olin aidosti iloisempi myös lasten uimakokemuksista kun he kirmasivat lopuksi kuivattelemaan viereeni.

Kaikki nämä ärsykkeet tai nautintoaineet aiheuttavat toki myös mielihyvähormonien nousua ja varmasti sillä on iso syy siihen, että niin helposti käännymme niiden puoleen. Sopivissa määrin ne ovat varmaankin useimmille meistä myös ihan ok. Jos ne täyttävät kuitenkin ison osan kaikesta rauhallisemmasta ajasta, milloin ehdimme olla pelkästään omien ajatustemme parissa ilman ärsykkeitä tai mielen turruttamista nautintoaineille? Mistä silloin edes tietää mitä kaikkia ajatuksia oma mielemme nostaa esille? Kuinka hyvin tunnemme itseämme, jos kuluu pitkiä aikoja ilman, että kohtaamme omaa mieltämme? Omalla kohdallani tällaiset pysähtymistä huutavat hetket tuntuvat usein epämääräisinä tunnemöykkyinä. Tuntuu, että tunteet ovat saaneet liian ison vallan, kun ei ole rauhassa tarkastellut mistä ne oikein johtuvat.

Jokainen meistä nauttii varmasti sellaisen ihmisen seurasta, joka vaikuttaa olevan rento ja läsnä juuri siinä hetkessä. Silloin tulee helposti fiilis, että toinen ihminen tykkää olla juuri minun seurassani. Jos toinen vaikuttaakin olevan jossain muussa maailmassa tai muuten rauhaton, ei hänen seuransa tunnu niin mukavalta. Keskustelutkin kääntyvät jostain syystä herkemmin negatiivisen puolelle tällaisissa tilanteissa. Ja helposti tulee mieleen, että onko minussa jotain vikaa kun toinen ei keskity hetkeen. Aika usein on helpompi nähdä toisesta ihmisestä tämä jonkinlaisen pysähtymisen tarve. Itsessä sitä ei niin helposti tunnista ainakaan juuri siinä hetkessä. Eikä ole ihmekään ettei tunnista, koska omien mielen liikkeiden tarkkailu on silloin jäänyt vähälle.

Miksi itsensä kohtaaminen olisi sitten tärkeää? Me ihmiset olemme kaikki unikkeja tyyppejä ja meidän mielissämme on varmasti paljon käyttämätöntä potentiaalia ja kiehtovia tutkimattomia polkuja. Keskusteluiden aiheetkin olisivat todennäköisesti rikkaampia, jos niissä olisi enemmän jokaisen oman mielen tuotoksia, sen sijaan että jutellaan kaikki samoista somefiidien syöttämistä klikkiotsikoista. Uskon, että kun kääntyisimme vähän useammin hakemaan hyvää oloa sisältä eikä ulkoapäin, löytyisi paljon vahvempia onnellisuuden kokemuksiakin. Läsnäolon taito nousee tutkimuksissakin usein yhdeksi luovuuden ja merkityksellisyyden kokemisen vahvistajaksi (esim: https://www.lut.fi/uutiset/-/asset_publisher/h33vOeufOQWn/content/vaitos-lasnaolon-kokemukset-lisaavat-luovuutta). On vaikea olla hetkessä läsnä, jos on pidempään vältellyt itsensä kohtaamista. Varmasti jokaiselta meistä löytyy sisältäpäin ehkä pelottaviakin ja käsittelemättömiä tunnelukkoja. Näissä käsittelemättömissä tunteissa voi olla yksi syy siihen, että käännämme mieluummin katseemme ulospäin. Veikkaan, että moni meistä on kuitenkin mielessään kasvattanut näitä negatiivisia kokemuksia liiankin isoksi, eikä siksi huomaa miten mahtava oma mieli kuitenkin loppujen lopuksi on 😊


Vähempikin ajattelu riittäisi

Aina välillä mietin, että elämä olisi aika paljon helpompaa, jos ei miettisi kaikkia tilanteita niin monimutkaisesti. Vaikka kuinka tiedostan, että useinkaan asioihin ei ainakaan merkittävästi liity sen syvempiä ja laajempia kytköksiä kuin se, mitä juuri siinä hetkessä tapahtuu, niin silti omat aivoni alkavat niitä helposti rakentelemaan. Tämän asian kanssa en selvästikään ole yksin, vaan se tuntuu olevan vahvasti koodattu etenkin juuri meidän naisten aivoihin. Jos vielä samassa tilanteessa on useampi innokkaasti yliajatteleva taipuvainen tapaus (usein nainen mutta varmasti välillä mieskin), monimutkaisten kytkösten rakentelu lähtee helposti aikamoisiin ulottuvuuksiin. Tämän taipumuksen tiedostaminen on onneksi monilla hyvin hallussa, mutta vaikka se ei aina ulospäin edes näkyisi, se kuormittaa väliaikaisesti mieltä ja usein ihan turhaan.  

Evoluutiolla on varmasti ollut syynsä kehittää miesten ja naisten ajattelua ainakin karrikoiden hyvin eri tyylisiksi. Ronskisti yleistäen tuntuu, että miesten on paljon luontaisempaa jättää yhden asian ympärillä oleva isompi kytkösten verkko huomioimatta ja keskittyä rajatusti vain sen hetken asiaan. Naisten aivot taas tuntuvat käyvän kovalla vauhdilla tätä kytkösten verkkoa läpi samalla suhteuttaen sen hetken kyseistä asiaa isompaan kokonaisuuteen. Parhaaseen lopputulokseen päästään varmasti yhdistämällä molempia tyylejä. Pahimmillaan nämä kaksi eri tyyliä ajatella voivat toki törmätä ainakin väliaikaisesti myös rajusti toisiinsa. Ja niin kuin aina, todellisuudessa asiat eivät ole näin mustavalkoisia, vaan monimutkaista ja suoraviivaista ajattelua löytyy yksilötasolla varmasti sukupuoleen katsomatta kaikilta ihmisiltä. 

Vaikutukset kohtaamistaitoon 

Kohtaamisen taitoon liittyen olen miettinyt, että joskus tämä liian monimutkainen ajattelu jarruttaa kykyä olla läsnä ja kuunnella aidosti toista ilman omia oletuksia. Se voi jarruttaa myös suoraan puhumista jostain sen hetken asiasta. Ajattelu on voinut lähteä liian pitkälle esimerkiksi siten, että mietitään miten tässä hetkessä suoraan puhuminen saattaa vaikuttaa tulevaisuudessa toisen ihmisen kanssa toimimiseen. Tämän vuoksi voi välillä kestää turhan kauan, ennen kuin todelliset mielipiteet tulevat esille ja sekin jo itsessään monimutkaistaa asioita. Varsinkin nyt etäaikana vähempien kohtaamismäärien myötä monista kärpäsistä ehtii kasvaa normaaliakin useammin härkäsiä ennen kuin todelliset ajatukset uskalletaan heittää ilmoille.  

Maskuliinisessa suoremmassa ajattelutyylissä on varmasti myös omat haasteensa hyvään kohtaamistaitoon liittyen. Ja itse asiassa välillä koen, että joissain tilanteissa naiset pystyvät sanomaan tiettyjä asioita miehiä suoremmin. Ehkä tämä liittyy siihen, että riittävästi kokonaisuuden himmeliä ajatelleena alkaa jossain kohtaa olla hyvinkin varma omasta mielipiteestään ja siitä, että se täytyy tuoda rohkeasti esille. Olisi silti hienoa, jos pystyisi itsekin vielä ketterämmin vaihtamaan oman ajattelutyylinsä tarvittaessa suoraviivaisempaan malliin. Se olisi hienoa jo ihan oman kevyemmän mielen vuoksi. Juttelin jokin aika sitten 4-vuotiaan tyttäreni kanssa siitä, että miksi hän ei ollut halunnut kysyä päiväkodissa yhtä kaveriaan leikkimään kanssaan. Hän totesi, että oli ajatellut, että tämä kaveri tulee kuitenkin sanomaan ei, koska todennäköisesti haluaa mieluummin leikkiä toisen kaverin kanssa. Niinkin nuorena pystyy selvästi rakentamaan jo pitkiä oletuksia omassa mielessä etukäteen tilanteista 😊 

Ajattelun volyyminappula 

Joogasta on tullut minulle arvokas tapa työstää monia mielen asioita. Myös tämä yliajattelu on tullut joogamatolla useaan kertaan esille. Sain yhdeltä opettajalta siihen vahvasti mieleen jääneen vinkin. Kuvittelen päässäni volyyminappulan, kun huomaan että ajattelu lähtee liiallisuuksiin. Käännän volyyminappia pienemmälle ja pyrin sillä hiljentämään tämän oman sisäisen ääneni. Aika usein tämä mielikuvaharjoitus on toiminut myös joogamaton ulkopuolella. Se tuntuu olevan myös taito, joka pikkuhiljaa kehittyy. Samalla koitan pitää mielessäni sen, että tässä monia pisteitä innokkaasti yhdistävässä välillä rönsyilevässäkin ajattelutyylissä on myös paljon hyvää. Todennäköisesti ihmisten yhteistyön kannalta se on myös tarpeellista, koska sellainen ajattelutyyli on etenkin naisille ajansaatossa kehittynyt. 

Keväisin terveisin,

Veera


Yksilökeskeinen johtaminen on väärä suunta

Yksilökeskeisyys korostuu monissa tämän päivän johtamisopeissa
ja asiantuntijalausunnoissa. Esimerkiksi voi nostaa vaikkapa Kauppalehden
haastattelun 19.2.2020, jossa Elina Haapasaari (A-Insinöörien
henkilöstöjohtaja) kertoi, että johtamisen pitää muuttua entistä yksilökeskeisemmäksi.

Taustalla on paljon hyvää ajatusta siitä, että sama lähestymistapa ei sovi kaikille. On tärkeää ymmärtää mm. johdettavien erilaiset taustat, persoonallisuudet, motivaatiotekijät ja tulevaisuuden tavoitteet sekä kohdata ihminen näiden mukaisesti. Ihminen on noussut asioiden keskeltä esille johtamisessa, ja se on hyvä asia. En kuitenkaan usko, että yksilökeskeinen ajattelutapa on lopulta se paras johtamistyyli yksilöiden itsensä ja myös organisaatioiden kannalta. En usko, että se johtaa parhaaseen oppimiseen ja menestymiseen. Näen siinä jopa riskejä, jos yksilökeskeisyydestä tulee liian vahva johtamisen suunta. Pahimmillaan se voi mielestäni heikentää merkittävästi organisaation kykyä reagoida vastaan tuleviin ongelmiin. Yksilön kannalta liika yksilökeskeisyys voi jarruttaa kasvua ja aiheuttaa välillä jopa yksinäisyyden tuntua.

Individualismista me-ajatteluun

Uskon itse, että yhteinen kannattaa laittaa yksilön edelle. Niin
että me olisi ennen minää, vaikka minäkin on tärkeä. Ihminen oppii tutkitusti
parhaiten yhdessä muiden ihmisten kanssa. Jotta ihmisen toiminta voi muuttua, usein
ajattelun täytyy muuttua sitä ennen. On helppo huomata itsestäänkin, että lähes
aina omien ajatusten muuttumiseen on vaikuttanut joku kohtaaminen ja keskustelu
toisen ihmisen kanssa. Maailma, organisaatiot ja ihmiset muuttuvat
kohtaamisissa,
kuten edesmennyt Esko Kilpikin totesi usein. Omassa päässä
asioita ja tilanteita ihmetellessä puuttuu muiden ihmisten tuomat näkemystä
avartamat peilit ja haastaminen. Ihmiset hahmottavat paremmin yhä kompleksisempia
tilanteita ja kokonaiskuvaa, kun tilanteita tulkitaan yhdessä. Siten myös
reagointi näihin tilanteisiin on laadukkaampaa, kun se tehdään yhteistyössä.

Johtamisen pääasiallinen fokus pitäisi siis mielestäni
nopeasti suunnata siihen, mitä tapahtuu ihmisten välissä. Se ei missään nimessä
poista sitä, etteikö myös yksilöiden huomiointi olisi tärkeää. Jos yrityksessä
kuitenkin todetaan ääneen, että tässä firmassa me tulee ennen minää, silloin
samalla viestitään siitä, että täällä arvostetaan yhteistyötaitoja. Samalla tämä
päätös viestii myös siitä, että tässä yrityksessä kukaan ei ole korvaamaton ja
yrityksessä ei uskota, että kauaskantoista menestystä saavutetaan sillä, että
yritys on täynnä taitavia yksilösuorittajia. Yhdessä tekemisen taustalla on
ajatus, että lopputulos ei ole koskaan yksittäisten tekijöiden summa, vaan
1+1 on aina jotain muuta kuin 2.

Yhteistyön pitäminen yrityksen punaisena lankana ohjaa yksilöt
hakeutumaan tekemisiin toistensa kanssa, kun eteen tulee haasteita tai mitä
tahansa kehitettäviä asioita. Siitä tulee jonkinlainen perustavanlaatuinen
toimintamalli. Yhteistyön taitoa arvostetaan ja odotetaan. Ihmiset huomaavat,
että myös oma kasvu linkittyy siihen, kuinka laadukkaan vuorovaikutuksen
piirissä pääsee itse olemaan.

Muutosvauhti ja kompleksisuus leviää kaikkialle

Mietin myös sitä, että voisiko joissain organisaatioissa vahva yksilökeskeisyys olla vielä se parempi vaihtoehto. On kuitenkin hankala löytää yhtään sellaista esimerkkiä. Jos ympäristö olisi hyvin stabiili ja ennalta-arvattava, jatkuvaa uudistumista ei ehkä tarvittaisi. Mutta mikä ala nykyään on sellainen? Muutosvauhti kiihtyy ja ihmisiltä odotetaan yhä laadukkaampaa ajatustyötä, kun yksikertaisia töitä automatisoidaan. Viimeistään koronakriisi on osoittanut meille, että maailma ja tilanne on luotava yhdessä nopeasti uudestaan. Kukaan yksin ei ole kyllin viisas kertomaan oikeita vastauksia, vaan siihen tarvitaan eri tieteenalojen asiantuntijoita, poliittista näkemystä, inhimillisten asioiden huomiointia, talouden vastuunkantoa ja koko maapallon tulevaisuuden pohtimista.

Millaisia johtamistaitoja tarvitaan?

Mitä tämä me-ajattelun ja ihmisten kohtaamisten johtaminen sitten pitää sisällään? Tällä hetkellä ajattelen, että ainakin seuraavat taidot ja teemat ovat oleellisia johtamisessa:

  • Tahtotila muokata yhteistyötä tukevia rakenteita ja toimintamalleja: Organisaatiorakenne on yhtistyön mahdollistaja tai blokkaaja. Perinteinen hierakinen organisaatio ei avaa ovea ihmisten monipuoliselle kohtaamiselle. Keskustelut ovat kiinteä ja systemaattinen osa arjen toimintamalleja.
  • Diversiteetti: pyri siihen, että tiimisi koostuisi mahdollisimman erilaisista ihmisistä. Etsi yhteistä erilaisuudesta.
  • Luovu liiasta kontrollista: et voi päättää mitä ihmisten kohtaamisen lopputuloksena syntyy, mutta voit vaikuttaa siihen tuomalla oman arvokkaan näkemyksesi mukaan ja kertomalla mitkä ovat annetut raamit tehtävälle tai tilanteelle. Ajatukset ovat tärkeämpiä kuin ihmiset – näin myös johtajan kohdalla. Yhdessä tehdessäkin tarvitaan usein lopuksi yksilön tekemiä päätöksiä. On siis kuitenkin oltava itsevarmuutta ja rohkeutta omaan päätöksentekoon.
  • Kokonaiskuvan jatkuva sanoittaminen: Viestintä on läpinäkyvää ja selkeää. Kaikki tieto on saatavilla sitä haluaville. Yrityksen suunta ja tärkeät asiat on kiteytetty yksinkertaisiksi ja niitä toistetaan systemaattisesti. Yleisesti toiston merkitys ymmärretään hyvin eri asioita johdettaessa. Kaikki ymmärtävät, että jokaisen vastuulla on avata syy-seuraus -suhteita muille, kun omista asioista viestitään.
  • Johtaja on sillanrakentaja: Ihmisten yhdistäminen vahvuuksien ja tilanteiden mukaan on yksi johtajan perustehtävistä. Pelisilmä hyvin toimivista dynamiikoista ihmisten välillä on arvokas valttikortti.
  • Omat sekä tiimin vuorovaikutustaidot: Tiimin keskustelun taso määrittää kyvyn reagoida muutokseen, oppia uutta ja auttaa rakentavasti tiimin jäseniä. Taidosta kertoo mm: halutaanko ja osataanko ymmärtää vastapuolta, osataanko kuunnella, kyky synnyttää keskusteluissa uusia ideoita, tuodaanko omat mielipiteet rohkeasti ja rakentavasti esille, taito sanoittaa tilanteita, puhutaanko myös vaikeista ja epämukavista asioista, puututaanko epäkohtiin jne. Vuorovaikutustyyli vaikuttaa oleellisesti tiimin yleiseen kulttuuriin. Tiimin johtajalta vaaditaan samalla tavalla hyviä vuorovaikutustaitoja. Tarvitaan myös näkemystä siitä, miten rakennetaan ja mahdollistetaan tiimin keskustelutaidon kehittymistä. Se, että johtaja tuntee itsensä hyvin ja osaa olla aidosti läsnä johdettaviensa kanssa, on tärkeä hyvän vuorovaikutuksen mahdollistaja. Vastuu keskusteluihin osallistumisesta ja taitojen kehittämisestä kuuluu jokaisen työntekijän työnkuvaan, siinä missä muutkin oman vastuualueen tehtävät.

Veera


Maailma muuttuu kohtaamisissa, Eskoseni

Näin opin oikeastaan sinulta, Esko Kilpi. Tällä viikolla tuntui, että tuulilasi sumeni hetkeksi. Tiistain suru-uutinen digitaalisen työn asiantuntijan, tutkijan ja kouluttajan Esko Kilven poismenosta hätkähdytti itseäni yllättävän paljon.

Innostuin Eskon näkemyksistä jo vuosia sitten, mutta
parin viimeisen vuoden aikana olen ammentanut erityisen suuren määrän ajatuksia
ja ideoita hänen kirjoituksistaan koskien yhteistyötä, kohtaamisten merkitystä
ja elämän verkostoituneisuutta. Hänen kirjoituksensa elävät niin yrityksemme
muutosprosessissa kuin omassa henkilökohtaisessa kasvussanikin. Hänen
monitieteellinen, utelias ja optimistinen otteensa tutkia ja sanoittaa maailmaa
resonoi vahvasti oman maailmankuvani kanssa. Hän rohkaisi omalla esimerkillään
tutkimaan tuntemattomiakin vesiä. Eskolla oli lähes päivittäin jotain minulle
uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa postauksiensa välityksellä. Nappasin
niistä monta johtolankaa ja lähdin seuraamaan aiheita syvemmälle. Yhteistyön
merkitys on syventynyt ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun sitä on tarkastellut
vaikkapa matematiikan, kvanttifysiikan, neurologian tai muinaiskansojen
viisauksien kautta.

Johtamiseen Eskolla oli arvokkaita ohjenuoria, tässä
niistä itselleni parhaiten mieleen ja käytäntöön jääneet:

  • Nykypäivän johtaminen on kohtaamisten johtamista. Maailma muuttuu kohtaamisissa, ei yksilöissä. Jos tiimi tai organisaatio on tehoton, tutki mitä ihmisten välillä tapahtuu. Kun onnistumisia tulee, perehdy silloinkin ihmisten yhteistyöhön. Vuorovaikutuksen taso määrittää yrityksen kyvyn menestyä.
  • Tärkeimmiksi johtamistaidoiksi nousee taito yhdistää ihmisiä, kyky syventää ja monipuolistaa keskusteluita ja kyky kohdata erilaisuutta.
  • Oppiminen on elämän suola. Ei sen vuoksi että menestyisi työelämässä, vaan sen vuoksi että se tuo merkityksellisyyttä elämään.

Näihin ja moniin muihin Eskon ajatuksiin voi perehtyä esimerkiksi sivustolla http://www.kilpi.fi/. Tässä muutama suosikkini:

https://medium.com/@EskoKilpi/changing-the-conversation-8aff7b77f57

https://medium.com/@EskoKilpi/complexity-revisited-31033d1c4038

Eskon muistoa kunnioittaen ja arvokasta perintöä vaalien,

Veera

Photo by Min An from Pexels


Miten tutustua tuntemattomaan?

”We have no choice but to talk to strangers, especially in our modern, borderless world. We aren’t living in villages anymore. Yet at this most necessary of tasks we are inept." … "We think we can transform the strangers, without cost or sacrifice, into the familiar and the known, and we can’t. What should we do?”

Malcolm Gladwell, Talking to Strangers 2019

Koko tämän blogin starttaus kesällä kulminoitui siihen
ihmettelyyn, että miksi meidän ihmisten tuntuu olevan niin vaikea kohdata
toisemme ja oikeasti ymmärtää itsensä lisäksi myös vastapuolta. Historiaa
vilkaistessa on helppo todeta, että luottamukseen pohjaava yhteistyö
mahdollistaa ihmisten selviytymisen ja menestymisen. Yksinjääminen ei ole
koskaan ollut kannattava vaihtoehto.

Ehkäpä se toisiin luottaminen oli kuitenkin helpompaa
silloin, kun maailma oli pienempi – kuten Malcolm Gladwellkin toteaa kirjassaan
Talking to Strangers. Kun oman lähipiirin kanssa oli tekemisissä päivittäin,
oli helpompi tulkita mitä juuri jokin tietty ilme tai toiminta kenenkin
läheisen kohdalla tarkoitti. Yksittäisen lauseen tai teon perusteella ei tullut
tehtyä kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, kun taustalla oli niin paljon
muutakin ymmärrystä siitä, millainen toinen ihminen on kokonaisuudessaan.

Nykyään kohtaamme paljon suuremman määrän ihmisiä päivittäin
– joko digitaalisesti tai kasvotusten. Ehkä tunnemme jopa vähemmän ihmisiä
kunnolla kuin aikaisemmin, koska huomio leviää niin moneen tuntemattomaan. Jos
määrää on enemmän, mutta laatua vähemmän, ei taida olla ihmekään, että
vuorovaikutustilanteet muiden ihmisten kanssa tuntuvat olevan haastavia yhdellä
jos toisella.

Heikko taito kohdata tuntematon ihminen aiheuttaa monissa
tilanteissa hallaa niin itselle kuin ympäriställekin. Asiakaspalvelutilanteissa
epäkunnioittava käytös nostattaa vastakkainasettelua asiakkaan ja yrityksen
edustajan välillä. Some on täynnä sitä, että tuntemattomasta ihmisestä nähdään
mieluummin viat kuin hyvät puolet. Politiikassa halu ymmärtää väärin on tehnyt keskusteluista
niin epämiellyttävän kuuloisia, että niitä ei jaksa edes seurata. Joskus tuntuu
siltäkin, että halu ja taito ymmärtää toista on rapistunut välillä ystävyys-
tai parisuhteissakin.

Miten voisimme kehittää itseämme paremmaksi tässä kohtaamiskyvyssä? Gladwellin kirja tarjoaa virkistävää näkemystä siihen, mitä tätä taitoa voisi harjoittaa. Tässä niistä muutama itselleni parhaiten kolahtanut asia omin sanoin avattuna:

  1. Älä tuomitse ihmistä, joka luottaa toiseen ihmiseen:

On aina parempi lähtökohtaisesti luottaa tuntemattomaan kohtaamisen alussa kuin ei luottaa. Suurimmalla osalla ihmisistä tämä on ns. perusasetuksena luonnostaan. Harvempi meistä on profiililtaan sellainen, joka ei periaatteestakaan luota kehenkään, vaan haluaa kulkea täysin omia polkuja. Välillä käy silti niin, että joku pettää luottamuksen. Tätä tapahtuu kuitenkin paljon harvemmin kuin sitä, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Jos tässä kohtaa tuomitsemme ihmisen tyhmyydestä tai sinisilmäisyydestä luottaa toiseen, alamme viljellä elämäämme tätä koko ajan heikentyvää vuorovaikutustyyliä. Siinä tuntemattoman tuomitseminen nousee voimakkaimmaksi piirteeksi. Muutkin ihmiset alkavat kokea yhä riskialttiimmaksi muihin luottamisen, koska pelkäävät, että huijauksen tai virheen sattuessa muut ihmiset rankaisevat siitä kylmästi. Näin epäluottamus alkaa kasvattaa suosiotaan, vaikka evoluutiommekin näkökulmasta ensisijaisesti hyvän näkeminen vastapuolessa on ollut ihmiskunnan menestymisen mahdollistaja.

2. Konteksti vaikuttaa käyttäytymiseemme:

Ympäristöllä on suuri vaikutus siihen,
miten toimimme. Sama ihminen voi käyttäytyä täysin eri tavalla eri
ympäristössä. Olemme läpikotaisin sosiaalisia otuksia. Emme siis ole joka
tilanteessa samoja ihmisiä. Kun tulkitset toista ihmistä, tulkitse tilannetta,
jossa hän on.

Tämä kontekstin ymmärtäminen ei ainakaan
omasta mielestäni ihan helpoimmasta päästä, kun miettii opeteltavia taitoja.
Sitä tarkemmin miettineenä, luulen kuitenkin, että tämä taito on meissä
sisäänrakennettuna. Osaamme varmasti aistia mitkä asiat tilanteessa nousevat
oleellisimmiksi, jos vain uskallamme luottaa enemmän tähän intuitiivisempaan
puoleemme. Tätä uskoa voi tosin horjuttaa monet ympäriltä kuuluvat turhan
mustavalkoiset järkeilyt siitä, mitä mikäkin ilme, lause tai muu asia toisessa
ihmisessä tarkoittaa.

Bonuksena vielä loppuun ajatus uuteen vuoteen: voisimmeko alkaa nostaa sellaisia ihmisiä ja tilanteita esiin, kun rakentavahenkinen kohtaamisen taito on ollut selvästi keskivertoa parempaa? Mitä enemmän näemme ja kuulemme konkreettisia käytännön esimerkkejä kohtaamistaidon kehityksestä, sitä enemmän se voisi innostaa kehittämään myös omia taitoja!

Veera


Miten kolibrinaivoilla muutetaan maailmaa?

Miten ihmeessä on mahdollista löytää ihmiskuntaa pidemmälle kantava polku, kun meillä on kaksi täysin eri suuntiin vetävää virtausta?

Ihmisten
kyky syventyä vaativiin asioihin heikkenee koko ajan somefiidien ja muun
kolibrin lennon omaisen, sinne tänne sykkivän, ympäristön ja oman toiminnan
myötä. Myös ihmisten henkisen puolen kestävyys vaikuttaa yhä huterammalta
elämän pienten ja suurten tilanteiden äärellä. Teknologian kehitys buustaa tätä
sykkivää suuntausta yhä nopeammaksi, vaikka siinä on paljon hyvääkin. Tätä
ilmiötä on tuonut esiin esimerkiksi Yuval Nosh Harari kirjassa 21 oppituntia
maailman tilasta ja Cal Newport kirjassa Deep work.

Tarve täysin toisenlaiselle ihmisen toiminnalle on suuri. Suorittavat perusduunit häviävät vauhdilla ja työntävät ihmisiä yhä enemmän kohti vaativampaa ajatustyötä. Maailman monimutkaiset ongelmat kaipaavat syvää ymmärrystä kokonaisuuksista, avointa yhteistyötä ja viisasta päätöksen tekoa. Kysymykseksi nousee, että mistä löytyy sisukkuus ja tahto kehittää omaa mieltä täysin toiseen suuntaan kuin mihin ympäristön trendit meitä vievät?

Kehityksen kannalta ei ole hyvä, että he, jotka ovat kaikista äänekkäimpiä tuottamaan ärsyketulvaa ja saavat suurimman huomion, eivät kuitenkaan ole välttämättä niitä, jotka jaksavat sisukkaasti etsiä totuutta. He taas, jotka kykenevät keskittymään asioihin syvällisemmin, eivät välttämättä ole niitä, jotka pystyvät tuomaan tarpeeksi kuuluvasti ja tunteisiin vetoavasti asioita esille.

Mitä
tekemistä tällä on sitten kohtaamistaidon kanssa? Ainakin se, että mielestäni oleellisinta on juuri oman mielen kohtaaminen.
Me emme todennäköisesti hyödynnä isoa osaa kaikesta siitä potentiaalista, mitä
meidän oma mielemme voisi tarjota niin itsellemme kuin muin maailmallekin.
Matka itseemme ja mieleemme voi olla se tärkein avain pieniin ja suuriin
maailman dilemmoihin. Samalla se voi auttaa löytämään oikean polun ärsyketulvan
keskellä.

”The ability to perform deep work is becoming increasingly rare at exactly the same time it is becoming increasingly valuable in our economy. As a consequence, the few who cultivate this skill, and then make it the core of their working life, will thrive.” Cal Newport, Deep Work, 2016

Ja niin, voi
toki olla, että kolibrien keskittymiskyky on ihan kunnossa, ja mustamaalaaminen
oli perusteetonta.

Kuva: Nathan Anderson on Unsplash


Viekö älypuhelinten maailma kyvyn kohdata toisemme?

Räjähdysmäisesti kasvaneet ahdistuneisuusdiagnoosit niin
Suomessa kuin monessa muussakin maassa etenkin nuorilla sai minut tonkimaan tietoa
siitä, mistä tämä ilmiö johtuu. Ahdistuksesta kärsiviä nuoria on ollut aina,
mutta vuoden 2011 paikkeilla luvut ovat lähteneet hurjaan nousuun. Törmäsin
Jean M. Twengen laajoihin tutkimuksiin aiheesta sekä kattavaan Benoit Denizet-Lewisin
New York Timesin artikkeliin (2017). Ainakin itselle näistä tutkimuksista esiin
nousseet johtopäätökset kuulostavat karuilta ja jopa ärsyttäviltä – voimakkain syy
näyttää olevan niinkin ilmeinen kuin vuosien 2011-2012 aikoihin merkittävästi
kasvanut älypuhelinten ja etenkin sosiaalisen median käyttö.

Ahdistuneisuudella ja muiden ihmisten kohtaamiskyvyllä on
vahva yhteys. Omalla työpaikallammekin ilmiö on voimistunut viime aikoina. On
helppo huomata, että ahdistunut ihminen ei kestä sosiaalisia tilanteita ja
toisten ihmisten kohtaamista. Eräs työterveyspuolella toimiva tuttavani kertoi,
että ahdistuneisuudesta kärsivät nuoret eivät pysty tekemään muunlaista työtä,
kuin sellaista, jossa voivat olla täysin omissa oloissa ilman kontaktia muihin
ihmisiin.

Listasin lukemistani aineistoista aiheeseen liittyvää tilastotietoa.
Tiedot koskevat nuoria, jotka ovat syntyneet n. v. 1995 ja sen jälkeen:

  • Kun verrataan vuosia 2010 ja 2015, tyttöjen
    ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemus on noussut 48%. Pojillakin lukema on
    noussut, mutta ei niin voimakkaasti kuin tytöillä. (Twenge, 2017)
  • Nuoret, jotka viettävät 6-9 tuntia viikossa
    aikaa somessa, kertovat tuntevansa itsensä onnettomiksi 47% todennäköisemmin,
    kuin he, jotka viettävät vähemmän aikaa somessa (Twenge, 2017)
  • Nuoret, jotka käyttävät päivässä yli 3 tuntia
    somessa, omaavat 35% korkeamman itsemurhariskin kuin he, jotka käyttävät alle 3
    tuntia somessa (Twenge, 2017)
  • Niiden nuorten osuus, jotka eivät ole ikinä
    käyneet treffeillä tai harrasteet seksiä, nousee vuosi vuodelta (Twenge, 2017)
  • Sellaisia teini-ikäisiä, jotka tapaavat lähes
    päivittäin kavereitaan, on 40% vähemmän, kun vertaa vuosia 2000 ja 2015
    (Twenge, 2017)
  • Suomessa etenkin ahdistukseen käytetyn
    beetasalpaajan käyttö on lisääntynyt: ”Nuoret ja nuoret aikuiset käyttävät
    huomattavasti enemmän beetasalpaaja propranololia kuin aiemmin. Kasvua on 91,3
    prosenttia 15–24-vuotiaiden ikäryhmässä yhdeksän vuoden aikana. Kelan
    tilastojen mukaan vuonna 2008 peruskorvausta propranololi-valmisteista sai noin
    2 800 nuorta, kun taas viime vuonna 5 400 nuorta.” (Savon Sanomat,
    2019)

Illuusio elämän
kontrollista ja varmuudesta

Älypuhelimet ja etenkin sosiaalisen median palvelut
muodostavat nuorille illuusion siitä, että omaa elämää pystyy täysin
kontrolloimaan (Denizet-Lewis, 2017). Kun asiaa lähtee pohtimaan tarkemmin, on
helppo huomata, että tämä pitää varmasti paikkansa – ja todennäköisesti vielä
ihan kaikenikäisillä somen käyttäjillä. Somessa voit itse päättää kuinka
iloisen, raikkaan ja kauniin kuvan annat itsestäsi. Voit päättää mitä elämän
viisauksia ja lainauksia nostat esille ja mitkä vähemmän viisaat päähänpistot
jätät sanomatta. Voit päättää millaisen kuvan annat omasta arjestasi. Päätät
itse keitä ihmisiä tägäät postauksiisi ja keille haluat antaa jonkinlaisen suoran
tai epäsuoran signaalin elämästäsi. Päätät itse myös sen, keiden ihmiset
reaktiot näytät omassa profiilissasi. Somessa löydät aina jonkun, joka komppaa
myös niitä mielipiteitäsi, jotka jossain sisimmissäsi tiedät itsekin olevan
jollain tapaa heikolla pohjalla.

Todellinen elämä onkin sitten jotain ihan muuta. Et voi
kontrolloida muiden reaktioita. Joku voi yllättää sinut täysin vaikkapa nostamalla
esiin sellaisen huomion itsestäsi, jota et ole koskaan ajatellut. Pienemmästä
ihmismäärästä et ehkä löydäkään sitä henkilöä, joka komppaisi niitä hiukan epäilyttävällä
arvopohjalla olevia mielipiteitäsi. Sinut voi vallata tunnetila, jota et pysty
juuri siinä hetkessä hallitsemaan ja jonka myötä paljastut siinä hetkessä toisellekin
ihmiselle. Joku voi tuoda kohtaamistilanteessa täysin eriävän mielipiteen esiin
ja sinun pitäisi vastata siihen heti ilman pidempää pohtimista. Tilanteet
voivat kärjistyä riidoiksi, joita ei pääsekään pakoon sulkemalla puhelinta,
vaan tilanne pitäisi jaksaa selvittää loppuun juuri siinä hetkessä.

Some tarjoaa pakotien,
kun epämiellyttävä tunne iskee

Ahdistuksella tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että vältellään
epävarmuutta ja epämukavuutta (Lynn Lyons, 2017). Älypuhelimen maailma tarjoaa
siis mitä kätevimmän keinon paeta epämukavia tunteita, koska se vie sinut
hetkessä toiseen ulottuvuuteen. Kuten monessa muussakin elämän asiassa,
pakeneminen vain voimistaa ongelmaa. Ahdistuneisuuden tunne siis vain kasvaa
mitä enemmän sitä pakenee.

Opetellaan kohtaamaan
toisemme

Vaikuttaa selvältä, että tarvitsemme rohkeutta kohdata
toiset ihmiset livenä enemmän kuin koskaan ennen. Vanhempina tarvitsemme
rohkeutta tukea lapsiamme käsittelemään epämiellyttäviä tunteita, vaikka se
tuntuisi välillä erittäin tuskaiselta. Eikä voi olla nostamatta esiin sitä,
että puhelimen käytön voimakkaampi rajoittaminen on ehkä ainoa vastuullinen
teko niin omalta kuin lastenkin kohdalta mitä pitäisi tehdä. Siitäkin
huolimatta, että se väistämättä tuntuu aika kukkahattutätimäiseltä toiminnalta.
On silti pystyttävä katsomaan totuutta silmiin. Korrelaatio
mielenterveysongelmien ja älypuhelinten käytön välillä on niin vahva, että on
täysin selvää, että puhelimen käyttöä pitäisi rajoittaa. Ja onhan myös Steve
Jobs on rajoittanut niiden laitteiden käyttöä omilla lapsillaan, jotka hän itse
on tuonut markkinoille.

Tästä asiasta kirjoittaessani pystyin saamaan ainakin
itselleni jonkinlaisen ahdistuksen aikaan siitä, miten somen ja puhelimen
käyttö juuri omaan elämääni vaikuttaa ja etenkin siitä, miten otan tämän asian
huomioon äitinä. Olen varmasti itse samanlailla tässä ilmiössä mukana, kun
kaikki muutkin puhelimeen uppoutujat. Toivon silti, että itsetutkiskelun ja
ennen kaikkea muiden ihmisten kanssa keskustelun myötä löytäisin jonkun hyvältä
tuntuvan kultaisen keskitien puhelimen käyttöön. Ellei sitten kymmenen vuoden
päästä käy niin, että ihmiskunta päättää kaikessa viisaudessaan lakkauttaa
kaikki some-palvelut huomatessaan, että niiden positiiviset puolet eivät ikinä
paikkaa kaikkea sitä tuhoa mitä ne ihmiskunnalle aiheuttavat…:D

Kirjoituksessa käytettyjä lähteitä:

https://www.nytimes.com/2017/10/11/magazine/why-are-more-american-teenagers-than-ever-suffering-from-severe-anxiety.html

https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2017/09/has-the-smartphone-destroyed-a-generation/534198/

https://www.savonsanomat.fi/savo/Yh%C3%A4-useampi-nuori-hallitsee-ahdistusoireita-beetasalpaajilla-%E2%80%93-Tiinan-syd%C3%A4n-hakkasi-jopa-kouluruokalassa/1008446

Twenge on kirjoittanut aiheesta kirjat:

Generation Me - Revised and Updated: Why Today's Young
Americans Are More Confident, Assertive, Entitled--and More Miserable Than Ever
Before (2014)

iGen: Why Today's
Super-Connected Kids Are Growing Up Less Rebellious, More Tolerant, Less
Happy--and Completely Unprepared for Adulthood--and What That Means for the
Rest of Us (2017)


Unelmien työkaveri kohtaa oikealla rytmillä

Joskus on helpompi miettiä mitä kaikkea muut voisivat tehdä paremmin sen sijaan, että miettisi mitä itsessä pitäisi kehittää. Innostuin siksi maalaamaan kuvaa omasta unelmien työkaveristani, jonka kanssa kohtaamiset tuntuvat joka kerta jotenkin erityisen hedelmällisiltä ja mukavilta. Mietin parhaita kokemiani hetkiä omien työkavereideni kanssa – eritoten sitä, millaisia ovat olleet ne parhaat kohtaamishetket. 

Oman työpaikkamme kohtaamisiin vaikuttaa osittainen avokonttori sekä rento ja avoin ilmapiiri. Niiden johdosta monet kohtaamiset tapahtuvat spontaanisti vilkkaan arjen keskellä. Osa näistä kohtaamisista vie niin yritystä kuin yksilöäkin hienosti eteenpäin ja osa taas ennemmin hankaloittaa työntekoa ja työstä nauttimista. 

Kriittiset ensimmäiset sekunnit 

Exeliä täyttäessäni omalla työpisteelläni huomaan, että työkaverini ilmestyy ovelleni. Työkaverini kysyy tunnustelevasti, että olisiko minulla juuri nyt aikaa jutella hänen kanssaan, vaikka emme olleet sopineet palaveria. Kävin mielessäni läpi päivän aikataulua ja totesin, että nyt oli minullekin sopiva hetki jutella.   

Heti alkusekunneilla huomaan, että hän kiinnitti minuun ja tilanteeseeni huomiota. Hän huomasi, etten ollut siirtynyt aikaisemmista ajatuksistani vielä täysin tilanteeseen hänen kanssaan. Hän huomasi myös, että olin huolestunut jostain toisesta asiasta ja kysyi ystävälliseen sävyyn, että mikä painaa mieltäni. Jo pelkkä tämä kysymys rentoutti oloani ja sain muutamalla kommentilla käsiteltyä aikaisemman asian ja exelit pois mielestäni. Ymmärsin, että ainakin tällä kertaa tarvitsin kaverin apua uuteen kohtaamiseen siirtymisessä.  

 Aina kohtaamisen alkusekunnit eivät sujukaan hyvin. Huomaan, että hermoni kiristyvät helposti, jos vastapuoli heittää asiansa pöytään heti, ilman että varmistaa että voin keskittyä tilanteeseen. Minun on silloin vaikea päästää irti aikaisemmasta keskenjääneestä asiasta. Mietin mielessäni toisen jo puhuessa, että kuinka kauan tämä kohtaamisemme mahtaa kestää ja arvailen mitä toinen osapuoli minulta lopulta toivoo. Samaan aikaan iso osa hänen tärkeästä asiastaan menee ohi korvieni. Harmikseni toinen osapuoli ei aina huomaa tätä, vaan jatkaa puhumista. Samalla ymmärrän, että olen välillä juuri itse tämä heikoilla kohtaamistaidoilla lähestyvä työkaveri ja todennäköisesti samat ajatukset pyörivät silloin kohtaamani ihmisen mielessä. 

Yhteinen rytmi 

Unelmien työkaverin kanssa tuntuu siltä, että löydämme yhteisen rytmin ja innostuksen keskusteluhetkeen. Sama rytmi näkyy siinä, että keskustelussa syntyy molemmille jotain uusia oivalluksia, toinen nappaa kiinni omasta lauseesta jatkaen sitä eteenpäin, ja eriäviä mielipiteitä on helppo sanoa ääneen ilman että pelkää niiden lannistavan toista. Yhteinen rytmi näkyy mielestäni siinäkin, että hiljaisia hetkiä kestetään yhdessä hyvin. Ne sisältävät luottamuksen siitä, että siitä hiljainen väli on juuri siinä hetkessä tarpeellinen, eikä epäonnistuminen kommunikaatiossa.  

Samaan rytmiin päästään silloin, kun molemmat ovat onnistuneet jollain tapaa nollaamaan aiemman tunnetilan pois mielestään ja kohtaaminen on voitu aloittaa tyhjältä pöydältä. Jotenkin tuo rytmi on mielestäni muutenkin olennainen juttu ihmisten välisessä toiminnassa. Ihmiset pystyvät muuttamaan omaa puhenopeuttaan, ajatuksenjuoksuaan, äänenvoimakkuuttaan ja muuta kommunikaation rytmiin liittyvää tekijää hyvinkin paljon. Tätä muuttamista ei kuitenkaan tapahdu silloin, kun oman mielen nollaus ja sitä kautta keskittyminen toiseen ihmiseen unohtuu alussa. Kun molemmilla soi eri rytmit, keskustelua värittävät väärinkäsitykset, hermostumiset ja tuska siitä, että hyvältä tuntuvaa lopputulemaa ei varmaankaan löydetä. 

Toisen arvostus näkyy myös lopuksi 

Hedelmällinen kohtaaminen unelmien työkaverini kanssa päättyy silloin, kun siihen varattu aika on lopussa. Molemmat kunnioittavat tätä rajaa. Lopussa työkaverini osoittaa, että kohtaamisemme oli hänelle tärkeä ja että keskustelumme vaikutti jotenkin hänen toimintaansa tai ajatuksiinsa tästä eteenpäin. Itsellekin tulee sellainen fiilis, että haluan omalta osaltani osoittaa, että myös minä koin tilanteen tärkeäksi ja pidän kiinni asioista, jotka lupasin keskustelun aikana. Sovimme yhdessä, miten viemme asiaa seuraavalle tasolle.  

Kohtaamisemme jälkeen minulla on tunne, että keskustelussamme syntyi jotain arvokasta uutta, jota kannattaa viedä nyt eteenpäin. Pidän huolen, etten omalla keskittymättömyydelläni unohda asiaa niin, että siitä noussut innostus tyrehtyisi. Yritän olla yhtä hyvä kohtaaja hänelle ja myös muille työkavereilleni seuraavalla kerralla, koska ilman hänen loistavaa aloitustaan, en olisi itse yltänyt niin hyvälle vuorovaikutuksen tasolle. 


Kohtaamistaidosta kansalaistaito?

Poikkitieteellisyys, ilmastonmuutos, taloustilanne, peruskoulu-uudistukset jne… Paljon pinnalla olevia teemoja ja trendejä, joita yhdistää ainakin yksi merkittävä tekijä. Jokainen näistä edellyttäisi poikkeuksellisen hyvää yhteistyötä, jotta voisi odottaa menestystä. Mutta kykenemmekö me nykypäivän yksilökeskeisen ja yksilön oikeuksia korostaneen aikakauden ihmiset tähän yhteistyöhön? Aika haastavalta se näyttää. En ainakaan muista, että kukaan oma esimieheni, mentorini, opettajani tai muu esikuvani olisi nostanut minulle yhteistyötaidon yhdeksi tärkeimmistä taidoista. Tai että sitä olisi muutenkaan arvostettu muita taitoja enemmän vaikkapa työhaastatteluissa tai koulumaailmassa.

Sain juuri päätökseen opinnäytetyöni koskien yhteistyötä työelämässä. Yksi merkittävimpiä johtopäätöksiäni oli se, että kyky kohdata toinen ihminen on oleellisin taito hedelmälliselle yhteistyölle. Tutkimuksia ja kirjoja kahlatessani totesin, että teollinen ja dualistinen aikakausi on ajanut meitä kuitenkin hyvin kauas tästä kohtaamisen taidosta. Meiltä puuttuu jopa kunnon kuvaava termi ja määritelmä sille, mitä haemme takaa. Puhumme vuorovaikutuksesta, mutta se ei mielestäni ota tarpeeksi kantaa siihen, millainen vuorovaikutus olisi yhteisen hyvän kannalta tärkeää. Siitä puuttuu rohkeutta, tavoitteellisuutta ja omien heikkouksien paljastamista.
Positiivista nykyhetkessä on se, että yhteistyön tarve alkaa olla jo kriittinen. Yhteiskunnalliset asiat, työelämän muutokset ja jopa ihmissuhteetkin suorastaan huutavat tätä taitoa. Niin kuin yleensä aina, pakkotilanteet saavat meidät ihmiset muuttamaan käytöstämme. Yksilökeskeistä aikakautta on myös eletty jo niin kauan, että vastavoima alkaa vetää kehitystä omalle puolelleen.

Aloitetaan vaikka lapsista

Mistä voisi sitten lähteä liikkeelle? Vaihtoehtoja on rajattomasti, mutta yksi oma ideani tähän olisi lasten urheiluharrastuksiin huomion kohdistaminen. Koripallovalmentaja Henrik Dettmann on nostanut asian esille julkisuudessa. Hän ehdottaa uudistusta, jossa lasten urheiluharrastukset yhdistettäisiin osaksi koulupäivää: ”Miksi emme tee päätöstä, joka vapauttaa vanhemmat kuskausrumbasta, saa lapset liikkeelle ja säästää miljardeja euroja?” (Karjalainen 02/2019). Vaikka tulevaisuuden tavoitteena ei olisi ammattiurheilijan ura, etenkin joukkuelajit tarjoavat hienon paikan yhteistyön opetteluun. Kahden pienen lapsen äitinä olen päässyt jo vähän seuraamaan kentän laidalta, millaisen mahtavan pelikentän urheiluharrastukset tarjoavat yhteistyön treenaamiseen. Myös oma koripallourani on usein mielessä, kun mietin elämäni tiukkoja tilanteita, joista on pitänyt selvitä yhdessä. Lasten taustoilla kuten kansalaisuudella, perheen varallisuudella tai muilla asioilla ei joukkueurheilussa ole mitään merkitystä. Ainakaan hyvän valmentajan käsissä. Kirkkaimpana tavoitteena on pelata hyvin yhteen vaikeinakin hetkinä. Ja hyvä fyysinen kunto tulee vielä plussana päälle.

Maailma muuttuu kohtaamisissa

Kohtaamistaidon teema on herännyt meille kolmelle blogin käynnistäjälle yhteisten keskustelujemme kautta. Mitä enemmän olemme tästä jutelleet, sitä vakuuttuneemmaksi olemme tulleet siitä, että kohtaamisen taito on asia, joka on aika nostaa pinnalle. Jopa niin pinnalle, että siitä voitaisiin puhua uutena kansalaistaitona.

Haluamme käynnistää keskustelua siitä, mitä kaikkea tämä taito pitää sisällään, miten sitä voi kehittää ja mitä sen avulla voidaan saavuttaa. Ihmissuhteet, lastenkasvatus, harrastukset, työelämä, politiikka, terveydenhuolto ja kaikki muut elämän osa-alueet ovat täynnä ihmisten kohtaamisia. Maailma muuttuu kohtaamisissa – lausahdus, jonka Esko Kilpi on osuvasti sanonut, on meillä punaisena lankana. Kun keskitymme näihin kohtaamistilanteisiin, voimme muuttaa maailmaa siihen suuntaan, mihin haluamme sen muuttuvan. Olisi hienoa, jos lähtisit mukaan ihmettelemään ja kehittämään kohtaamisen taitoa kanssamme!