Miksi sillä on väliä mitä puhumme ihmisten selän takana?

Viime viikolla jonossa kuulin, kun takanani seisova nuori
mies kuvaili edempänä seisovaa nuorta naista huorannäköiseksi.

Odottaessani viimeisilläni pientä tyttövauvaa, en voinut
olla puuttumatta asiaan ja sanoin hänelle kohteliaasti, ettei ole sopivaa
kuvailla ketään huoranäköiseksi. Anteeksipyytävän näköisenä hän kertoi minulle,
ettei hän missään nimessä tarkoittanut minua. Katsoessani tämän nuoren miehen kasvoille
ilmestyvää pienoista häpeää, jäin pohtimaan miksi meillä niin usein ajatellaan,
että on ok puhua pahaa ja arvostella selän takana. Eihän sellainen voi loukata,
mitä toinen ei kuule.

Se mitä ja miten puhumme ihmisistä vaikuttaa kuitenkin
olennaisesti meidän kykyymme kohdata muita ihmisiä.

Jos naisista puhuu huorina, tyrkkyinä, bimboina, ämminä, lehminä
ja reikinä rateissa vaikuttaa se väkisin ajatuksiimme ja sitä kautta kykyymme
kohdata heitä. Jos puhumme puolisoistamme vätyksinä, tossuina, urpoina, saamattomina
paskoina ja kaljamahoina, vaikuttaa se väkisin ajatuksiimme ja sitä kautta kykyymme
kohdata heitä. Jos puhumme maahanmuuttajista terroristeinä, raiskaajina,
karvakäsinä ja kebabin paistajina, vaikuttaa se väkisin kykyymme kohdata heitä.
Jos puhumme esimiehistämme pikku pomoina, turhan tärkeinä kusipäinä ja ylipalkattuina
tyhjän toimittajina, vaikuttaa se väkisin kykyymme kohdata heitä.

En missään nimessä tarkoita, ettei asioista saisi puhua,
mutta on eri asia ”arvostella” yksilön käyttäytymistä ja puhua siitä, kuin
luokitella joku/jotkut kokonaan tietyn leiman alle. Usein tuntuu, että käytämme
näitä halventavia ilmaisuja lähinnä ollaksemme hauskoja tai nostaaksemme omaa
arvoamme halventamalla muita.

Käyttämämme sanasto vaikuttaa ajatuksiimme, ajatuksemme
vaikuttavat tunteisiimme ja tunteet vaikuttavat käyttäytymisemme. Mielestäni
hyvä ohjenuora on koittaa puhua niin, että vaikka puheen kohde kuulisi, ei itselle
tulisi tarvetta pyydellä anteeksi tai selitellä sen enempää. Toki jos omasta
mielestä on ok kutsua huoraksi päin naamaa henkilöä, joka ei kyseistä ammattia
harjoita tai sanoa maahanmuuttajataustaista ihmisestä terroristiksi ilman, että
hän todistetusti sellainen on, niin silloin kyseessä on paljon syvempi ongelma,
joka ei varmastikaan pelkästään meidän blogia lukemalla muutu.


Johtajan tärkein taito on kyky kohdata itsensä

Työskennellessäni esimiehenä ja esimiesten kanssa olen usein
törmännyt siihen, että vaikka maailma on pullollaan vinkkejä ja oppaita siitä,
miten kohdata omat alaiset ja mitkä ovat johtajuuden peruspilareita niin vaikuttava
johtaminen on kuitenkin usein yksi organisaatioiden suurimmista haasteista.
Organisaatio saattaa luoda erinomaiset mallit johtajuuden tueksi ja tarjota
esimiehistölle kalliita seminaareja oman johtajuuden kehittämiseksi, mutta silti
arjessa saattaa tuntua siltä, että johtamistoimilla ei kuitenkaan saavuteta
haluttuja tuloksia.

Hyvän johtamisen peruspilareiksi usein nimitetään kyky
rakentaa luottamusta ja kyky asettaa selkeitä tavoitteita, rohkeus puuttua
epäkohtiin, taito olla läsnä sekä jatkuva halu kehittää itseään. Allekirjoitan
nämä peruspilarit aivan täysin, mutta olen huomannut, että niiden toteuttaminen
todellisuudessa on kuitenkin hyvin paljon hankalampaa kuin voisi äkkiseltään
ajatella. Olen usein törmännyt siihen, että tehdään oikeita asioita, mutta ei
tehdä niitä oikein. Tällöin näiden toimenpiteiden (esim. henkilökohtaisen kehityskeskustelun)
vaikuttavuus jää keskinkertaiseksi tai jopa heikoksi.

Ihmisten johtamisessa on pohjimmiltaan kyse vain ja
ainoastaan ihmisten kohtaamistaidosta, mutta jotta toiset ihmiset voi kohdata
aidosti täytyy olla kyky kohdata ensin itsensä ja tunnistaa oma inhimillisyytensä.

Tunteet värittävät jokaista kohtaamista ja jollemme ole
kykeneviä tunnistamaan omia tunteita, asenteita ja pelkoja, emme koskaan pysty olemaan
täysin läsnä toista ihmistä varten.

Opi tunnistamaan pelon
monet kasvot

Oman mietiskelyn lopputuloksena olen tullut siihen johtopäätökseen,
että tunteista määrittävin ja monikasvoisin on pelko. Pelko näyttäytyy meille
epävarmuutena, ahdistuksena, etäisyytenä, eristäytymisenä, välttelynä, vihana,
luovuttamisena, passiivisuutena, aggressiivisuutena, paisuneena egona ja
liiallisena suorituskeskeisyytenä. Pelko jossain muodossaan on usein se, mikä estää
meitä tekemästä asiat oikein, eikä vain oikeita asioita.

Omat vinkit
johtamisen peruspilareiden toteuttamiseen tunteet huomioiden:

  1. Läsnäolo.
    Läsnäolo vaatii kykyä keskittyä toiseen ihmiseen ja vallitsevaan hetkeen 100%.
    Tämä ei ole mahdollista, jos pelkää ”paljastumista” ja pitää suojamuuria yllä. Aito
    läsnäolo vaatii kyvyn olla haavoittuvainen ja auki hetkessä ja siksi johtajan
    tulisi olla hyvin sinut omien pelkojensa ja tunteidensa kanssa.
  2. Puuttuminen.
    Omasta kokemuksesta puuttuminen ja reagointi työntekijän käytöksen tai
    tekemisen muutokseen johtuu omasta epävarmuudesta ”olenko tehnyt oikeat
    havainnot”, ”Olenko viestinyt riittävän selkeästi mitä ja miten hänen pitäisi
    tehdä”, ”mitä jos hän alkaa huutamaan tai itkemään ja en osaa reagoida siinä
    hetkessä”.
  3. Luottamus.
    Luottamuksen yhteydessä puhutaan usein siitä, että pitää pitää kiinni
    sovituista asioista. Luottamuksen kannalta kriittisin hetki on kuitenkin silloin
    kun pitäisi nostaa käsi ylös virheen merkiksi. Ja jos koskaan niin, juuri
    silloin pelko nostaa usein päätään ja näyttää jotkut monista kasvoistaan.
  4. Selkeiden
    tavoitteiden asettaminen
    . Tavoitteiden asettaminen on kohtalaisen helposti
    työssä opittava taito, mutta, usein saatamme kompastua enemmän siinä vaiheessa,
    kun meidän pitäisi pystyä viestimään mitä tapahtuu, jos ihminen ei sovittuihin
    tavoitteisiin pääse. Alamme kantamaan vastuuta toisen tunteista ja saatamme
    pimittää tai kaunistella mahdollisia seurauksia. Johtajana meidän pitäisi
    pystyä kohtamaan toisen ihmisen pelot ja tunteet eikä blokata niitä meidän omien
    epämukavien tunteiden pelon takia.
  5. Johtajana kasvaminen. Muuttaisin tämän
    ehkä ihmisenä kasvamiseen, koska se on niin pirun tärkeää meille kaikille.
    Tässä mielestäni olisi tärkein muistaa, että kukaan meistä ei yksin kasva, vaan
    me tarvitsemme aina muita ihmisiä meille peileiksi ja ravinteeksi.

Esimiestyötä tekevän ihmisen tärkein tehtävä olisikin suunnata
ensimmäisenä fokus syvälle omaan itseensä, ennekuin suuntaa pohdintansa työntekijöiden
tunteiden ja motiivien arvailuun. Yritysten pitäisi keskittyä yhtä paljon
esimiestyötä tekevien ihmisten itsetuntemuksen ja kehittymisen varmistamiseen
kuin oikeiden rakenteiden luomiseen.


Koulutuspäälliköstä siitostammaksi - Kokemuksia neuvolasta

Muutama päivä sitten luin Iltalehdestä (10.5.2019) kolmen ulkomailla asuvan suomalaisäidin ajatuksia siitä, miten Suomi on maailman paras paikka hommata lapsia, mutta Suomi ei ole kovin lapsiystävällinen maa. Vaikka tunnistin tekstissä kuvattua lapsivastaisuutta ja ihan yleistä kyvyttömyyttä auttaa ja huomioida ketään kanssaihmisiä, jäin itse pohtimaan omia kokemuksiani raskauden alkupuolesta ja ensimmäisistä neuvolakäynneistä.

Helmikuun alkupuolella tuijotin mitäänsanomattoman näköistä paperitikkua, johon ilmestynyt kaksi viivaa. Tuo vaatimattoman näköinen paperitikku oli ensimmäinen todiste koko elämää ravistelevasta muutoksesta, minusta olisi tulossa äiti. Toki osasin odottaa, että lapsen saaminen mullistaisi koko maailman ja jo raskausaika olisi suurien muutosten aikaa, niin rehellisyyden nimissä en osannut arvata miten paljon se muuttaisi ihmisten tapaa kohdata minut tietyissä tilanteissa.

Suomalainen neuvolajärjestelmä on varmasti maailman ykkösluokkaa ja saamme olla erittäin tyytyväisiä siihen, miten syntymättömän vauvan hyvinvoinnista aletaan huolehtimaan jo raskauden ensimmäisten viikkojen jälkeen. Neuvolan tarkoitus on tukea myös tulevia vanhempia prosessissa. Nykyisessä maailmassa, missä kaikki maailman tieto on saatavilla sormenulottuvilla, koen, että neuvolassa voitaisiin tiedonjakamisen sijaan keskittyä enemmän kohtaamistaitoihin.

Takana on nyt kaksi neuvolakäyntiä, joista molemmista on jäänyt enemmin jotenkin hämmentynyt ja kiusaantunut olo, kuin voimaantunut ja itsevarma fiilis. Olen pohtinut mistä nämä hämmentyneet tuntemukset ovat johtuneet, vaikka koenkin äärimmäisen tärkeäksi neuvolan olemassaolon ja tiedon siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain syystä näiden tapaamisten jälkeen tunnen oloni enemmän siitostammaksi, kuin omaksi itsekseni. Yhtäkkiä olen muuttunut ihmisestä vauvan kasvualustaksi ja kaikenlainen hienotunteisuus tuntuu katoavan, kun neuvolan täti kertoo kaikessa rauhassa minulle ja miehelleni siitä mitä kaikkea on fyysisesti luvassa, virtsankarkailu, peräpukamat, ripuli, ummetus, oksentelu ja lisääntynyt hikoilu ja karvankasvu heitetään ilmoille yhtä arkisesti kuin lounaslistaa lukisi. Seuraavaksi neuvolan täti kysyy, onko synnytys käynyt vielä mielessä, mutta en todellakaan uskalla sanoa kyllä, koska en ole valmis kuulemaan yhtä koruttoman suorasukaisesti mitä kaikkea keholle siinä vaiheessa tapahtuu. Kummallisesti tuntuu siltä, että vartalo ei kuulu enää itselle lainkaan ja näin ollen sen kummempaa hienotunteisuutta ei tarvita, näitä asioita nyt vain tapahtuu.

Mitä sitten tarkoitan sillä, että neuvolassakin olisi hyvä keskittyä tiedonjakamisen sijaan kohtaamistaitojen kehittämiseen. No, ensinnäkin kaksiviivaisen paperitikun ja ensimmäisen neuvolakäynnin välissä ehti kulumaan 5 viikkoa, joten olin kyllä lukenut netistä jo kaiken mahdollisen tiedon, joten mitään uutta tietoa ei neuvolakäynnillä tullut. Olisin toivonut kuitenkin ensimmäisiltä neuvolakäynneiltä enemmän tunnetta siitä, että minut kohdattaisiin ja otettaisiin huomioon ihmisenä. Ymmärrettäisiin, että vaikka nämä asiat kuuluvat luonnollisena osana raskauteen, liittyy niiden kohtaamiseen pelkoa ja jopa häpeää. Huomioitaisiin, että aikuiselle ihmiselle, jonka ei ole koskaan tarvinnut juurikaan murehtia painosta tai kehon kuvasta, on outoa joutua yhtäkkiä tilanteeseen, jossa joka kerta punnitaan ja mitataan, jotta voidaan varmistua, että pysytään oikeiden käyrien sisällä. Yllättäen teinivuosin jälkeen mieleen hiipiikin huoli siitä, että kehittyykö oma vartalo normaalisti.

Kohtaamisen taito on mielestäni halua ja kykyä nähdä toinen ihminen kaikkineen, moniulotteisena ja kompleksisena kokonaisuutena. Neuvolakäyntien aikana olen kokenut, että minut nähdään ainoastaan siitostammana ja orgaanisena petrimaljana. Neuvolan vaikuttavuus positiivisesti koko perheeseen kasvaisi huomattavasti muuttamalla fokusta hieman enemmän tiedon jakamisesta keskustelutaitoihin. Itse olen onnekas, että ympärilläni on niin paljon hienoja äitejä, joilta olen voinut kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja jotka ovat hyväksyneet kaikki ristiriitaiset tunteeni syyllistämättä, ”että sinusta ei varmasti ole äidiksi, jos murehdit raskausarvista ja muuttuneesta kehosta tai niiden vaikutuksista seksielämään”. Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnekkaita, joten koen, että olisi ensisijaisen tärkeää, että neuvolassa opittaisiin kohtamaan äiti ihmisenä eikä pelkkänä kohtuna.

Ps. lässytys ei ole empatiaa tai kohtaamistaitoa.