Muutama päivä sitten luin Iltalehdestä (10.5.2019) kolmen ulkomailla asuvan suomalaisäidin ajatuksia siitä, miten Suomi on maailman paras paikka hommata lapsia, mutta Suomi ei ole kovin lapsiystävällinen maa. Vaikka tunnistin tekstissä kuvattua lapsivastaisuutta ja ihan yleistä kyvyttömyyttä auttaa ja huomioida ketään kanssaihmisiä, jäin itse pohtimaan omia kokemuksiani raskauden alkupuolesta ja ensimmäisistä neuvolakäynneistä.

Helmikuun alkupuolella tuijotin mitäänsanomattoman näköistä paperitikkua, johon ilmestynyt kaksi viivaa. Tuo vaatimattoman näköinen paperitikku oli ensimmäinen todiste koko elämää ravistelevasta muutoksesta, minusta olisi tulossa äiti. Toki osasin odottaa, että lapsen saaminen mullistaisi koko maailman ja jo raskausaika olisi suurien muutosten aikaa, niin rehellisyyden nimissä en osannut arvata miten paljon se muuttaisi ihmisten tapaa kohdata minut tietyissä tilanteissa.

Suomalainen neuvolajärjestelmä on varmasti maailman ykkösluokkaa ja saamme olla erittäin tyytyväisiä siihen, miten syntymättömän vauvan hyvinvoinnista aletaan huolehtimaan jo raskauden ensimmäisten viikkojen jälkeen. Neuvolan tarkoitus on tukea myös tulevia vanhempia prosessissa. Nykyisessä maailmassa, missä kaikki maailman tieto on saatavilla sormenulottuvilla, koen, että neuvolassa voitaisiin tiedonjakamisen sijaan keskittyä enemmän kohtaamistaitoihin.

Takana on nyt kaksi neuvolakäyntiä, joista molemmista on jäänyt enemmin jotenkin hämmentynyt ja kiusaantunut olo, kuin voimaantunut ja itsevarma fiilis. Olen pohtinut mistä nämä hämmentyneet tuntemukset ovat johtuneet, vaikka koenkin äärimmäisen tärkeäksi neuvolan olemassaolon ja tiedon siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain syystä näiden tapaamisten jälkeen tunnen oloni enemmän siitostammaksi, kuin omaksi itsekseni. Yhtäkkiä olen muuttunut ihmisestä vauvan kasvualustaksi ja kaikenlainen hienotunteisuus tuntuu katoavan, kun neuvolan täti kertoo kaikessa rauhassa minulle ja miehelleni siitä mitä kaikkea on fyysisesti luvassa, virtsankarkailu, peräpukamat, ripuli, ummetus, oksentelu ja lisääntynyt hikoilu ja karvankasvu heitetään ilmoille yhtä arkisesti kuin lounaslistaa lukisi. Seuraavaksi neuvolan täti kysyy, onko synnytys käynyt vielä mielessä, mutta en todellakaan uskalla sanoa kyllä, koska en ole valmis kuulemaan yhtä koruttoman suorasukaisesti mitä kaikkea keholle siinä vaiheessa tapahtuu. Kummallisesti tuntuu siltä, että vartalo ei kuulu enää itselle lainkaan ja näin ollen sen kummempaa hienotunteisuutta ei tarvita, näitä asioita nyt vain tapahtuu.

Mitä sitten tarkoitan sillä, että neuvolassakin olisi hyvä keskittyä tiedonjakamisen sijaan kohtaamistaitojen kehittämiseen. No, ensinnäkin kaksiviivaisen paperitikun ja ensimmäisen neuvolakäynnin välissä ehti kulumaan 5 viikkoa, joten olin kyllä lukenut netistä jo kaiken mahdollisen tiedon, joten mitään uutta tietoa ei neuvolakäynnillä tullut. Olisin toivonut kuitenkin ensimmäisiltä neuvolakäynneiltä enemmän tunnetta siitä, että minut kohdattaisiin ja otettaisiin huomioon ihmisenä. Ymmärrettäisiin, että vaikka nämä asiat kuuluvat luonnollisena osana raskauteen, liittyy niiden kohtaamiseen pelkoa ja jopa häpeää. Huomioitaisiin, että aikuiselle ihmiselle, jonka ei ole koskaan tarvinnut juurikaan murehtia painosta tai kehon kuvasta, on outoa joutua yhtäkkiä tilanteeseen, jossa joka kerta punnitaan ja mitataan, jotta voidaan varmistua, että pysytään oikeiden käyrien sisällä. Yllättäen teinivuosin jälkeen mieleen hiipiikin huoli siitä, että kehittyykö oma vartalo normaalisti.

Kohtaamisen taito on mielestäni halua ja kykyä nähdä toinen ihminen kaikkineen, moniulotteisena ja kompleksisena kokonaisuutena. Neuvolakäyntien aikana olen kokenut, että minut nähdään ainoastaan siitostammana ja orgaanisena petrimaljana. Neuvolan vaikuttavuus positiivisesti koko perheeseen kasvaisi huomattavasti muuttamalla fokusta hieman enemmän tiedon jakamisesta keskustelutaitoihin. Itse olen onnekas, että ympärilläni on niin paljon hienoja äitejä, joilta olen voinut kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä ja jotka ovat hyväksyneet kaikki ristiriitaiset tunteeni syyllistämättä, ”että sinusta ei varmasti ole äidiksi, jos murehdit raskausarvista ja muuttuneesta kehosta tai niiden vaikutuksista seksielämään”. Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnekkaita, joten koen, että olisi ensisijaisen tärkeää, että neuvolassa opittaisiin kohtamaan äiti ihmisenä eikä pelkkänä kohtuna.

Ps. lässytys ei ole empatiaa tai kohtaamistaitoa.